Kirjahaasteen elämäkertakohtaan valitsin Aira Samulinin tuoreen elämäkerran. Kirja toki sopii muihinkin haastekohtiin.  Tämä ei ollutkaan ihan heittämällä luettu kirja, sillä kirjassa on yli 500 sivua. Aikaa lukemiseen meni varmaan lähemmäs kaksi kuukautta. Epäilytti kyllä välillä, saanko loppuun asti luettua näin pitkää kirjaa, mutta kyllä se loppu sieltä vaan tuli vastaan.

Kirjan nimen mukaisesti Aira Samulin on kyllä uskomaton. Elämää hänellä on takana jo 90 vuotta ja monenlaista on ehtinyt tehdä ja kokea sinä aikana. Näistä kaikista on tietysti paljon kerrottavaa, joten ei ihmekään, että kirja on paksu. Vaikka Samulin on paljon ollut esillä julkisuudessa, lopulta hänen tekemisensä varsinkin vanhemmilta ajoilta ovat jääneet vieraiksi. Ainakin AIran osallisuus muotiteollisuudessa oli itselleni aivan tuntematon asia. Mielenkiintoista oli lukea ajoista, jolloin hän toimi siellä johtotehtävissä ainoana naisena miesten joukossa. Minut yllätti myös se, miten moneen julkisuuden henkilöön hän on törmännyt elämänsä aikana. Jo lapsuuden Karjalassa hän on ollut tekemisissä myöhemmin julkisuuteen nousevien henkilöiden kanssa. Myöhemmin julkkistuttavuudet ovat syntyneet usein erilaisissa kutsuvierastilaisuuksissa ja joistakin on tullut AIran ystäviäkin.

Ihanaa oli lukea siitä, miten Aira huolehtii mielisairaasta tyttärestään kaikkien muiden kiireidensä ohella. Myös Airan muita läheisiä on sairastunut mielisairauksiin ja itse Aira taas on tehnyt ennaltaehkäisevää mielenterveystyötä tanssin muodossa. Nämä ovatkin yksi keskeinen asia kirjassa. Itsekin olen mielenterveyskuntoutujien parissa työskennellyt ja jonkin verran tästä puolesta tiedän. On ehdottomasti hyvä, että näitä vaiettuja asioita otetaan esiin. 

Jo jonkin aikaa sitten sain luettua lukuhaasteen kolmannen kirjan, Enni Mustosen kirjoittaman Paimentytön. Enni Mustonen on jo pitkään kuulunut suosikkikirjailijoihini. Hän kirjoittaa vanhoista ajoista aivan todentuntuisesti ja samalla lukija oppii historiaa kuin huomaamatta. Tälläkään kertaa Mustosen kirja ei pettänyt.

Paimentyttö aloitti sarjan Syrjästäkatsojan tarinoita, jossa suomalaisten kulttuurikotien elämään kurkistetaan palvelijan näkökulmasta. Tämän kirjan aikana pieni paimentyttö Ida kasvaa nuoreksi naiseksi monenlaisten vaiheiden kautta ja sarjan muissa osissa kasvu jatkuu kohti aikuisuutta. Aiemmissa kirjasarjoissaan Mustonen on käsitellyt historiaa muilta näkökannoilta ja hänen tuotantonsa on todella laaja. Ei voi kuin ihmetellä, mistä kirjailijalla riittää aina uusia ja hyviä ideoita kirjoihin.

Idan kohtalo kirjassa on koskettava, sillä Ida jää äidin kuoleman johdosta orvoksi ja muitakin tärkeitä henkilöitä poistuu eri tavoin, aina piikatyttöä ei kohdella hyvin ja myös hän itse on hengenvaarassa. Tästä kaikesta Mustonen osaa kirjoittaa niin, että lukijan on helppo pysyä mukana ja ymmärtää Idan tunteita.

Lukuhaasteen toisena kirjana luin todella koskettavan kirjan Jäähyväiset Einolle. Kirja kertoo pienestä Eino-pojasta, joka saa 3,5-vuotiaana aivoverenvuodon ja kuolee siihen. Tämä laittoi pohtimaan, mitä jos omallakin pienellä pojalla on aivoissa samanlainen vika, joka aiheuttaa aivoverenvuodon jossain vaiheessa. Joka kerta lukiessa tuli tarve ottaa poika syliin ja usein lukemisen lopetettua kävinkin silittelemässä nukkuvaa poikaa. Eihän tämä tietysti todennäköistä ole, mutta muutenkin voi tapahtua mitä tahansa koska tahansa. Äitinä ei tietysti voi ajatellakaan mitään kamalampaa kuin jos omille lapsille sattuisi jotain. Tämä kirja avasi hyvin äidin moninaisia ajatuksia tällaisessa tilanteessa.

Tiesin lukemista aloittaessani Einon lopuksi kuolevan, sillä olin lukenut perheeseen liittyvän lehtijutun (http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000005010252.html) aiemmin. Siksi tuntuivat pahalta kohdat, joissa sairastumisen alkuvaiheessa perheelle tuli muutamaan otteeseen hyviä uutisia, joiden jälkeen uskottiin Einon vielä toipuvan taatan kalakaveriksi. Lopulta todettiin, ettei Einolla ole toipumismahdollisuuksia. Sen myötä vähitellen nesteytystä ja ravintoa vähennettiin ja Eino kulki kohti kuolemaa. Einolle siis annettiin lupa kuolla, kun muuten hän olisi saattanut elää koneiden varassa pitkäänkin. Jälkeenpäin ajatellen Einon tapauksessa eutanasia olisi voinut olla oikea ratkaisu, sillä silloin kuolema olisi armahtanut pienen kärsivän pojan nopeammin. Vanhemmat ovatkin myöhemmin olleet ajamassa eutanasian laillistamista.

Einon viimeisenä elinpäivänä äiti puhui ystävänsä kanssa ja kumpikin aavisteli Einon kuolevan seuraavana yönä. Niin kävikin ja yollä vanhempien palatessa kotiin siellä olleet isovanhemmatkin aavistivat Einon kuolleen. Jotenkin tämä oli itselleni koskettavimpia kohtia kirjassa, kun vanhemmat kertoivat Einon kuolemasta isovanhemmille. Eino itse oli ennen sairatumistaan todennut moneen otteeseen eri yhteyksissä, että "Minä olen pieni Eino-poika." ja myöskin kerran tämän lisäksi, että "En minä mene kouluun, minä olen pieni Eino-poika." Miten oikeassa hän olikaan. Eino jäi pieneksi pojaksi, mutta sitä emme tiedä, aavistiko hän jotenkin kuolevansa.

Sain luetuksi ensimmäisen kirjan Helmet-lukuhaasteeseen. Vauvan nukahtamista valvoessa enimmäkseen tuli luettua, mutta välillä löytyi muutenkin aikaa. Kirjastokissa olikin oikein mukava lukemisen aloitus tauon jälkeen. Kirja kertoo Dewey-kissasta, joka kylmänä talviaamuna löytyy iowalaisen Spencerin pikkukaupungin kirjaston palautusluukusta. Lisäksi kirjassa käytiin läpi kirjan kirjoittaneen kirjastonjohtaja Vicki Myronin elämäntarinaa.

Kissa jäi kirjastoon asumaan sekä viihdyttämään kirjaston asiakkaita ja henkilökuntaa. Lukiessa tutuksi tulivat Deweyn suosikkiasiat, kuten laatikoissa ja asiakkaiden sylissä nukkuminen, vasemmalla olkapäällä (aina nimenomaan vasemmalla) loikoilu, kirjakärryssä matkustaminen, kumilenkkien syöminen sekä kattolampuissa kiipeily. Inhokkiasioita taas olivat eläinlääkärikäynnit. Deweyn elämä ja kirjastossa työskentely kesti lähes kaksikymmentä vuotta. Sinä aikana se ehti tavata lepakon, karata muutamaksi päiväksi, ystävystyä monien lasten ja aikuisten kanssa, osallistua moneen kokoukseen ja satutuntiin, esiintyä lukemattomissa lehtijutuissa sekä paljon muuta. Erityisesti mieleeni jäi ystävystyminen vaikeasti vammaisen Crystal-tytön kanssa. Joka viikko erityisluokan vieraillessa kirjastossa Dewey meni Crystalin syliin. Muuten ilmeetön tyttö osoitti ihastuksensa kissaan loistavilla silmillä ja kiljaisuilla.

Uskomaton oli tarina tokiolaisesta kuvausryhmästä. He matkustivat ensin lentokoneella ja lopun 3,5 tuntia autolla maissipeltojen halki kuvaamaan Deweytä japanilaiseen kissaohjelmaan. He komensivat kissan tekemään monia asioita, kuten pujottelemaan kirjojen välissä, tapasivat kaukaa kissaa tapaamaan tulleen perheen ja kuvasivat Deweytä pikkutytön kanssa laiskanlinnassa sekä kirjakärryssä matkustamassa. Aikanaan valmis ohjelma saapui DVD:nä kirjastoon ja sen katsomiseksi järjestettiin yleisötilaisuus. Lopputulos oli jokseenkin hämmästyttävä, sillä puolentoista minuutin pätkä ohjelmassa sisälsi lähinnä kissan istumista eri paikoissa.

Kissa kirjastossa herätti tietysti mielipiteitä puolesta ja vastaan. Suurin osa kaupunkilaisista otti kissan omakseen ja sitä tultiin katsomaan todella kaukaakin. Vastustustakin tietysti esiintyi, sillä kaikkien mielestä kissa ei kirjastoon kuulu. Joku lapsi oli niin kissapelkoinen, että Dewey täytyi kirjastokäyntien ajaksi sulkea oven taa, mutta hänkin lopulta voitti kissapelkonsa. Toiset taas olivat huolissaan allergioista tai muista seikoista.

Kirja antoi todella hyvän kuvan kirjastokissan elämästä. Spenceriä lähialueineen ja kirjoittajan elämäntarinaa käytiin läpi myös melko paljon. Välillä mietin, oliko se kaikki tarpeellista vai olisiko enemmän voinut keskittyä vain kissaan. Toisaalta nämä asiat antoivat tarinalle hyvän taustan ja paljon mielenkiintoista tietoa. Kaiken kaikkiaan kirja oli todella mukava ja mielenkiintoinen.

Yritetäänpä herättää tämä blogi pitkästä hiljaiselosta. Kuluneena vuonna lukeminen jäi vauva- ja muuttotouhuissa kovin vähiin. Vauvan sormiruokailuun liittyen luin kirjan Omin sormin suuhun ja en edes muista, luinko jotain muuta. Nyt kuitenkin innostuin Helmet-lukuhaasteesta ja yritän sen saada tehtyä vuoden aikana. Haasteesta lisätietoa löytyy täältä  http://www.helmet.fi/fi-FI/Tapahtumat_ja_vinkit/Uutispalat/Helmetlukuhaaste_2017(115505)#/.WGaIPoUPxWU.facebook.

Kirjaan tänne haasteen etenemisestä tietoa ja mietteitäni. Alkuun lähdin kirjalla Kirjastokissa, joka on syksystä asti ollut kirjastosta lainassa ja odotellut lukuvuoroaan. Se menee varmaankin kohtaan 41, Kirjan kannessa on eläin. Elämäkertakohtaa varten laitoin kirjastoon varaukseen kirjan Uskomaton Aira Samulin ja yhtä suosikkiani Enni Mustosta tulee varmasti luettua johonkin kohtaan. Katsotaan, mitä muuta mielenkiintoista luettavaa vuosi tuo tullessaan.