Kirjaan on koottu vanhojen saaristolaisnaisten elämäntarinoita Suomesta, Ruotsista, Norjasta ja Virosta. Kirja antaa runsain mitoin tietoa elämästä meren äärellä vanhaan aikaan. Tosin ehkä hieman liikaakin asiaa on kerralla sisäistettäväksi. Jotain tietysti mieleen jäi.

Itselleni oli täysin uusi asia, että Virossa on ruotsalaisia ollut ja sota-aikana sieltä paennut. Maria oli kuitenkin joutunut jäämään Viroon (syytä en kyllä enää muista) ja joutunut elämään alati pahenevassa kurjuudessa. Ruuan saanti oli niin ja näin, katonkorjaamiseen ei ollut varaa ja isona apuna ollut poikakin oli juuri kuollut, joten täytyi vain toivoa, että tieltä joku poikkeaa kantamaan vettä ja polttopuita.

Norjaan mahtuu monta tarinaa. Telavågin kylästä saksalaiset ovat sota-aikana siirtäneet asukkaat pois pariksi vuodeksi ja sillä aikaa tuhonneet koko kylän. Asukkaiden vapauduttua vankeudesta he saivat aluksi kiellon palata ikinä kotikyläänsä ja kertoa, mitä heille on tapahtunut. Rauhan tultua he pääsivät kuitenkin kotiin palaamaan. Toisaalla nainen elää vuoristossa kirjaimellisesti keskellä ei mitään ja hankalan polkumatkan päässä. Alkuun oli jouduttu jopa tikkailla kiipeämään suurelle kivelle matkalla, mutta pian kivi oli räjäytetty. Käsittämättömältä tuntui sekin, että jossain, varmaan Norjassa tämäkin, oli niin kallioista, ettei mitään voinut maassa kasvattaa.  

Ajatus, joka näitä naisia yhdisti maasta ja muista seikoista riippumatta, oli se, että merta pitää kunnioittaa. Se toistui melkein joka tarinassa ja on varmasti merenrannan ihmisille itsestäänselvyys, mutta täällä mantereella vieraampi.